Eurolla mainos Forum Stariin
Eurolla mainos Forum Stariin

Tyhjätaskuista miljonääreiksi

Forum Star kurkistaa historiaan kirjoittamalla artikkelisarjan henkilöistä ja ennen kaikkea yrittäjistä, jotka omalla uutteruudellaan, innovatiivisuudellaan ja joskus jopa itsepäisellä härkäpäisyydellään nousivat köyhyydestä rikkauksiin.

Nykyajan yrittäjillä on paljon oppimista näiden henkilöiden periksiantamattomuudesta ja erityisesti itsensä likoon laittamisesta omien liikeideoittensa toteuttamisessa.

Ensimmäisten 33 henkilön muotokuvan tekstit perustuvat suurimmaksi osaksi Suomessa vuonna 1968 julkaistuun (WSOY) Egon Jamesonin kirjaan Tyhjätaskuista miljonääreiksi.

Juttusarjassa esiteltävillä miljonääreillä on ollut ainakin se yhteinen piirre, että he ovat tehneet asioita eri tavalla kuin muut ja ehkäpä siksi heitä onkin onni lykästänyt maallisen mammonan kokoamisessa kanssakilpailijoita paremmin.

Jutuissa pyritään antamaan kunkin henkilön kohdalla lyhyt luonnekuvaus, joka valottaisi lukijalle niitä ominaisuuksia, joidenka avulla menestystarinat syntyvät ja joita yrittäjiltä yhä edelleen vaaditaan pärjätäkseen tässä hurjaa vauhtia globalisoituvassa kilpailutilanteessa.

WILLIAM WRIGLEY JR.


William Wrigley Jr. (30.9.1861 - 26.1.1932), maailman suurimman purukumi-imperiumin perustajan tarina.

Mies lahjoittaa miljoonia ansaitakseen miljardeja.

”Noudata kolmea ohjetta, niin selviydyt aina leikiten kaikista tilanteista elämässäsi”, sanoi vanha Wrigley yhdeksänvuotiaalle esikoiselleen Philadelphiassa sijaitsevan saippuatehtaansa portilla toukokuun 3. päivänä 1870 klo 18.15.
”Ensinnäkin: Älä koskaan pelkää!” (Näin sanoessaan Wrigley lähestyi parhaillaan työstä poistuvaa pitkää miehenkörilästä ja tarttui äkkiä tätä housuista taskun kohdalta.) ”Pelko ja epäröinti ovat tuhoisimpia vihollisiamme!” (Sitten hän vetäisi saippuatangon miehen taskusta.) ”Toiseksi: Opi tuntemaan ihmisiä, jotta aina voit asettua vastustajasi asemaan!” (Wrigley hymyili ystävällisesti näpistämisyrityksestä kiinni joutuneelle.) ”Luo aina hyvät suhteet muihin ihmisiin, sillä yksi vihamies voi vahingoittaa sinua enemmän kuin kymmenen ystävää hyödyttää! (Wrigley kääntyi työmiehensä puoleen: ”Olitko vähällä unohtaa maksaa saippuasi?”
”Ja kolmas ohje, poikaseni: Lahjoita lahjoittamasta päästyäsi!” (Hän työnsi saippuatangon nolostuneen hongankolistajan vapisevaan käteen: ”Pidä se, ole ystäväni, lahjoitan sinulle tuon saippuan.”)

Saman toukokuun 7. päivänä, nytkin sulkemisaikaan, vanha Wrigley seisoi taas tehtaan portilla ja luki New Yorkista lähetettyä postikorttia, jonka muuan konttoristi oli juuri ojentanut hänelle:

”Rakas kotiväki! Pelko ja epäröinti ovat tuhoisimpia vihollisiamme. Teen nyt parhaani vieroittautuakseni niistä ikiajoiksi. Sen vuoksi, rakkaat vanhemmat ja sisarukset, olen lähtenyt luotanne ja jättänyt taakseni inhottavan koulun ja koko minulle aivan liian ahtaan Philadelphian. Olen vakuuttunut siitä, että ette ole huolissanne minusta ja että uskotte minun pääsevän siihen, mihin pyrin. Haluan nimittäin oppia tuntemaan ihmiset, jotta aina kykenen asettumaan mahdollisten vastustajieni asemaan! Palaan kotiin vasta sitten, kun voin antaa teille kaikille, sekä rakkaille vanhemmilleni että seitsemälle sisarukselleni, runsaat lahjat. Sydämellisen tervehdyksensä teille kaikille lähettää.

Bill”

Bill haikaili aikansa vieraassa suurkaupungissa, mutta solmi heti ja arkailematta tärkeitä liikesuhteita. Kotoa lähtiessään hän oli taitavasti kaivanut rahat esille säästöpossusta, mutta tämä pieni alkupääoma oli melkein kokonaan huvennut jo matkalippuun.

Suoranaisena onnenpotkuna täytyy pitää, että hän ensimmäiseksi yökseen valitsemassaan majapaikassa sattui saamaan huonetoverikseen johtavassa asemassa olevan sanomalehtikuninkaan. Billin suostuttelutaidon ansiota oli, että tämä pitkällisten neuvottelujen jälkeen suostui ottamaan hänet yhtiötoverikseen. Sopimus tehtiin aluksi viideksi vuodeksi, mutta kummallakin oli oikeus halutessaan vaatia yhtiösuhdetta jatkettavaksi vielä kymmenellä vuodella sen jälkeenkin.

Seuravana aamuna uuden toiminimen osakkaat lähtivät hotellistaan, nimittäin eräälle hämärälle syrjäkadulle unohdetuista hevosajopeleistä, ja menivät suunnattoman suureen lehtipalatsiin, jossa Billin uudella ystävällä oli sanomalehdenmyyjänä varsin huomattava asema. Tämä asema perustui nähtävästi siihen seikkaan, että pojalla oli suuremmat lihasvoimat ja voimakkaammat keuhkot kuin ainoallakaan toisella alan yrittäjällä. Tehdyn sopimuksen mukaisesti Bil otti haltuunsa osan lehdistä ja lähti yhtiötoverinsa viimeisten seikkaperäisten vihjeiden saattelemana kadulle. Liiketoimissaan Bill törmäsi heti suuriin vaikeuksiin, sillä menipä hän minne tahansa, kaikkialle kilpailijat olivat ehtineet ennen häntä ja kaikkialla kilpailu oli niin ylivoimaista, ettei kukaan näyttänyt haluavan ostaa lehteään Billiltä. Billin hakeutuessa päivällisen aikaan takaisin viimeöiseen hotelliinsa hänen kantamuksensa oli aamuisesta tuskin lainkaan keventynyt. Sen vuoksi hänen yhtiötoverinsa yksipuolisesti irtisanoi sopimuksen päättyväksi heti paikalla ja kaiken lisäksi hirvein uhkauksin karkotti Billin sekä majapaikasta että sen lähiympäristöstäkin.

”Pelkoa on kartettava!” Bill vakuutti itselleen. ”Ja epäröintiä!” Pian muuan synkännäköinen mies kysyi, haluaisiko Bill päästä töihin purjealukseen, ja Bill tietysti vastasi myöntävästi. Hän seurasi miestä satamaan, sai kouraansa terävän puukon ja kiipesi miehen käskystä mastoon. Hänen tehtävänään oli katkoa takilan tervaköysiä, mutta tuuli tuntui siellä korkealla sittenkin puhaltavan liian tylysti yhdeksänvuotiaan kasvoihin, minkä vuoksi hän laskeutui jälleen maan pinnalle ja sai nyt paikan keittiöpoikana eräässä toisessa laivassa. Tässä toimessaan hän kuitenkin veisteli perunoista hiukan liian paksuja kuoria ja sai potkut. Sitten hän tarjoutui pakettien kantajaksi, milloin sattui näkemään liian hentoja tai liian lihavia naisia. Hän kokeili kengänkiillottajana, opetteli olemaan pelkäämättä ja epäröimättä, nukkui yönsä taivasalla, kylpi lammikoissa, nyrkkeili ja säästi vähäisistä ansioistaan, sillä hän tiesi tarvitsevansa pääomaa. Hänellä oli nimittäin suunnitelma, jonka toteuttaminen tosin alkajaisiksi vaatisi paljon rahaa - noin 10 dollaria - mutta joka myöhemmin tuottaisi suunnattomia summia, ehkäpä suorastaan 25 dollaria!

Ollessaan uudisrakennuksella kiviä raahaamassa Bill oli huomannut erään jätepaperikauppiaan varastossa korillisen pölyttyneitä unikirjoja ja pilalehtiä. Tuon korillisen hän aikoi ostaa. Siitä vaadittiin kymmenkunta dollaria, minkä vuoksi Billin oli ansaittava ja säästettävä tarvittava summa.

Ja hän onnistui. Onnellisena hän hinasi hirvittävän raskaan ostoksensa syrjään, kätki aarteensa vanhaan vajaan ja ilmoittautui jälleen lehtipojaksi. Nyt hän valitsi myyntialueekseen työläiskaupunginosan ja työnsi jokaisen ostajan käteen - kunkin ulkonäöstä riippuen - lahjaksi joko unikirjan tai pilalehden.

Tällä tavalla Bill sai vankan otteen asiakaspiiristä. Huhu hänen omalaatuisista liiketavoistaan levisi laajalle.    Pilalehden vitseille naurettiin, unikirjan selityksiin uskottiin. Ostajapiiri kasvoi päivä päivältä. Ei aikaakaan, kun hän oli alueellaan päässyt eräänlaiseen yksinmyyjän asemaan. Ensimmäisenä päivänä hän möi 12 lehteä, mutta seuraavana 35, sitten 70, 150, 300, pian jopa 450.

Eräänä aamuna Bill päätti luopua lopullisesti koko sanomalehtialasta. Unikirjat, joita hän tähän saakka oli jakanut ilmaiseksi, näyttivät kiinnostavan ostajia enemmän kuin päivän lehdet. Hän ryhtyi myymään unikirjojaan, ja pian koko varasto oli lopussa. Silloin hän hankki itselleen uuden puvun, sellaisen, jota muotia seuraavat newyorkilaiset näyttivät tavallisesti pitävän, ja osti runsain määrin lahjoja rakkaalle kotiväelleen kuten tähän vihamieliseen maailmaan tekemänsä tutustumis- ja liikematkan alkuvaiheessa lähettämässään postikortissa oli luvannutkin. Syntymäpäivänään, syyskuun 30. päivänä 1871, Bill ilmestyi kantamuksineen kotiin Philadelphiaan.

Sinun on mentävä takaisin kouluun”, komensi isä Wrigley salaisesti ylpeänä verrattomasta pojastaan.

”Olen oppinut kylliksi. Tunnen ihmiset, en pelkää, en epäröi, osaan luoda lähimmäisiini hyvät suhteet ja olen selvillä lahjojen voimasta”, syntymäpäiväsankari vastasi. ”Et kai otaksu isä, että herra Trollecopsilla voisi enää olla minulle mitään opetettavaa!” Tämän sanottuaan Bill laski 21 dollaria pöydälle.

Seuraavana aamuna Bill kuitenkin istui jälleen luokassa, mutta tuhri välitunnilla koulun kauniin metallikilven ja ajettiin ennen seuraavan tunnin alkua kymmenennen ja samalla peruuttamattomasti viimeisen kerran ulos. Isä Wrigley työnsi kauhan vintiön käteen ja komensi hänet sekoittamaan saippuakattilaa. Työ alkoi klo 7 aamulla ja päättyi klo 18 illalla, ja Billin oli pakko tehdä sitä joka ainoana arkipäivänä kolmen vuoden ajan. Palkkiokseen hän sai 1,5 dollaria viikossa taskurahoiksi. Täytettyään 13 vuotta Bill huomasi lihastensa kehittyneen valtavasti tuon ylenmääräisen kauhanheilutuksen seurauksena. Hän tuumi itsekseen ja sanoi vähän myöhemmin isälleenkin, että  hänen suuria voimiaan olisi syytä käyttää tarkoituksenmukaisemmin kuin tähän saakka. Niin hänestä tuli  kauppamatkustaja. Hän kiersi Pennsylvanian pikkukauppiaiden luona, lahjoitti makeisia ja hauskoja paperihattuja näiden pienokaisille ja houkutteli siinä ohessa kauppiaat ostamaan isänsä saippuaa. Hän ei antanut periksi, vaan viipyi itsepäisesti tunnista toiseen asiakkaan luona, kuunteli mairittelevan innokkaasti, mitä näillä oli sanomista, palasi yhä uudelleen ja uudelleen taloon tarpeen vaatiessa kuudelta aamulla tai kymmeneltä illalla, hillitsi itsensä, esiintyipä puhetoveri kuinka loukkaavasti tahansa, ja jos hän sai jostakin äkkilähdön, hän silti kiitti kohteliaasti, että yleensä oli saanut tilaisuuden esittää asiansa. Huonotuulisimmatkin murisijat pehmenivät niin kohteliasta poikaa käsitellessään. Vain harvat saattoivat olla hymyilemättä ja päätymättä loppujen lopuksi tilauksen tekemiseen. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Bill kykeni hankkimaan itselleen neljän hevosen vetämät katetut vankkurit, ja pienet kulkuset kilahtelivat joka hevosen valjaissa.

Kuusi vuotta hän oli tässä toimessa, tarkkaili ihmisiä mitä moninaisimmissa eri tilanteissa ja oppi tuntemaan heidät perinpohjin. Hän tiesi, mitä he halusivat. Hän tiesi, kuinka he missäkin tilanteessa toimivat ja miten heitä milloinkin oli viisainta käsitellä. Yhdeksäntoista vuotta täytettyään Bill otaksui tietävänsä tarpeeksi ihmisistä. Hän ei aikonut vankkureissaan vanheta, vaan lähti toisen kerran isänsä kodista.

Niihin aikoihin melkein kaikki olivat saaneet kultakuumeen tartunnan. Kulta oli kaikkien tavoitteena, kulta oli jokaisen tunnussana: kultaa, kultaa! Kulta askarrutti ihmisten mieliä, kulta milloin erotti, milloin yhdisti heitä. Bill lyöttäytyi yhteen New Yorkin kadulta saamansa ystävän kanssa, osti kaksi matkalippua Coloradon Leddvilleen - ja matka alkoi. Ei pelkoa, ei epäröintiä!

Rautatiematkalla tapahtui yhtä ja toista. Tuulenpuuska lennätti Billin hatun kauas radalle. Ja matkaliput olivat kätkettyinä hatun nauhan alle! ”Valitan, mutta seuraavalla asemalla teidän on poistuttava junasta. En voi sallia teidän jatkavan matkaa ilman matkalippuja”.

Toverusten oli pakko jäädä Kansas Cityssä junasta. Kaunista seutua tosin sekin.
”Minulla on vielä 30 senttiä taskussani.”
”Siinä tapauksessa minä olen meistä kahdesta rikkaampi, sillä omistan sentään 35... Yhteensä meillä siis on 65...”
”Mitäpä tuosta. Pelätä vain ei saa eikä epäröidä! Katsohan tuota ilmoitusta, viinuri saa paikan - ”
Bill sai asunnon, ruoan ja 7 dollaria viikossa ja kantoi hilpein mielin tuossa kapakkapahaisessa kahviannoksia ja pannukakkuja asiakkaiden pöytiin. Mutta jo neljäntenä palvelupäivänään hän, koska oli koko henkilökunnasta ainoa kirjoitustaitoinen, sai korotuksen kassanhoitajaksi. Hän teki kassasta tinkimättömän rehellisen tilin joka ilta, mutta luvatusta palkasta ei näkynyt jälkeäkään.

”Eikä se päivä koskaan koita, että sinulle täällä palkkaa maksettaisiin”, ennusti muuan iäkkäänpuoleinen kapakan kanta-asiakas. ”Mutta jos voisit maksaa tästä matkalaukusta 10 dollaria, niin annan sen sinulle, ja vakuutanpa, että tienaat siitä ainakin 100 dollaria”:

Matkalaukussa oli kumileimasimia. Bill aavisti, että tarjolla oli hyvä ansaitsemistilaisuus, ja hän melkein itki, kun hänen rahavaransa olivat niin vähissä.

”No, olkoon menneeksi, kun näytät noin rehelliseltä saat maksaa myöhemmin. Tuossa on matkalaukku.”

Bill lähti ystävineen liikkeelle. He möivät ihmisille noita leimasimia aluksi 10 sentillä kappaleelta, mutta nostivat sitten hinnan kaksinkertaiseksi. Kaupan kannattaessa he yhä vain nostivat hintaa, lopulta puoleentoista dollariin.

Säästettyään 450 dollaria Bill palasi kotiin vanhempiensa luo, ryhtyi kiltisti jälleen matkustavaksi saippuanmyyjäksi 10 dollarin viikkopalkalla, lupasi vakiintua, rakastui  ihastuttavaan tyttöön, jonka otti vaimokseen, ja oli pian onnellinen isä. Bill näytti lopullisesti jättäneen taakseen vaellusvuodet ja tyytyvän jatkamaan hiljaista kotielämää 10 dollarin viikkopalkallaan.

Tätä jatkui kokonaista kymmenen vuotta. Nurisematta Bill kierteli ajopelissään tuttua reittiä pikkukaupungista toiseen. Mutta yhtäkkiä hän kyllästyi. Hän oli saanut tarpeekseen vankkureissaan kolistelemisesta. Hän halusi ryhtyä jälleen itsenäiseksi yrittäjäksi kuten kerran toukokuussa 1870, alun kolmattakymmentä vuotta sitten.

Herra William Wrigley ei tällä kertaa karannut, hänestähän oli tullut vakiintunut perheenisä. Hän muutti perheineen Chicagoon, jonne oli päättänyt perustaa uuden liikkeen isän saippuatuotteiden myyntiä hoitamaan.

Rahaa hänellä tosin nytkin oli vain 32 dollaria, mutta olihan hänellä sen lisäksi viisaan isän aikoinaan opettamat kolme kultaista elämänohjetta. Järkevästi käytäntöön sovellettuina nuo ohjeet vastasivat kokonaista omaisuutta - tai ainakin kelpasivat sellaisen luomisen perustaksi.

Mr. William Wrigley junior, joksi Bill itseään tästä lähin nimitti erotukseksi isästään, vuokrasi eräältä leivinjauhotehtailijalta kolme pienehköä konttorihuonetta. Mutta kilpailu oli kovaa. Bill alkoi myydä tavaraansa polkuhinnalla: viisi senttiä saippuatangolta. Itse hän ei tällaisesta myynnistä ansainnut mitään, mutta hän ei antanut myöskään jälleenmyyjille suurta ansiomahdollisuutta. Yritys epäonnistui, eikä Bill tällä tavalla saanut toivomaansa otetta markkinoihin. Hän joutui romahduksen partaalle ja oli pakotettu lopettamaan polkumyyntinsä.

Mutta jälleen Bill rohkaisi mielensä. Pois pelko ja epäröinti! Entäpä jos hän kokeilisi taas isän kolmatta ohjetta? Rupeaisi lahjoittelemaan! Pääsihän Bill aikoinaan lehdenmyyjänä unikirjoja lahjoitellen hyviin tuloksiin. Miksi ei sama keino tepsisi nytkin?

Enempää vitkastelematta Bill korotti saippuansa hinnan 10 senttiin ja samalla kauppiaiden myyntipalkkion aikaisemmasta 94 sentistä 1,50 dollariin laatikolta. Jokaiselle jälleenmyyjälle hän sitä paitsi lähetti yllätyslahjana sateenvarjon.

Kauppa alkoi taas luistaa. Ei erikoisen hyvin, mutta pahin näytti joka tapauksessa olevan ohi.

”Miksi ette yhtä hyvin lahjoittele minun leivinpulveriani?” Billin vuokranantaja kysyi.

William Wrigley ostikin leivinpulveria, vieläpä varsin suuren määrän saadakseen sen edullisemmin, ja alkoi jakaa sitä lahjoina saippuansa ostajille.

Sateenvarjo näytti kuitenkin miellyttäneen saajia enemmän. Lahjoittaja alkoi saada raivostuneiden asiakkaiden kirjeitä: ”Mitä voisin tehdä tuollaisella saastalla? Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin sitä voisi käyttää.”

Sen saatte pian tietää, Bill ajatteli. Hän laati 150-sivuisen keittokirjan, joka sisälsi pelkästään leivinpulverin käyttöä edellyttäviä reseptejä. Se keino tehosi. Keittokirja oli pian niin haluttu kaupanpäällinen, että Billin oli vaikea saada niitä riittävästi painetuksi.

Puolen vuoden kuluttua Bill päätti lopettaa saippuakaupan ja keskittyä yksinomaan leivinpulveriin. Samalla tavoin hän oli menetellyt jo aikaisemmin lehdenmyyjänä, sillä silloinkin hän oli luopunut lehdistä ja alkanut pitämään aikaisemmin lahjana jakamiaan unikirjoja varsinaisena myyntiartikkelinaan.

Mutta nyt Bill huomasi tarvitsevansa taas uuden lahjaesineen jaettavaksi kaupanpäällisinä leivinpulverin ostajille. Hän pani peliin koko pääomansa ja teki hajuvesitehtaan kanssa sopimuksen, joka velvoitti tehtaan lähettämään jokaiselle Billin osoittamalle leivinpulverin ostajalle hopeapaperilla päällystetyn hajuvesipullon. Tehdas pakkasi kuitenkin lahjalähetykset huolimattomasti ja suurin osa pulloista saapui perille sirpaleina.

Asiakkaat eivät salanneet suuttumustaan. He tunsivat tulleensa petetyiksi ja peruuttivat vihastuneina tilauksensa. William Wrigley oli taas pahassa pulassa. Eivät vain pullot, vaan myös Billin onni olivat sirpaleina. Mutta onni ja lasihan särkyvät molemmat niin perin helposti.

Billin liikeyritys oli jälleen kerran romahtanut, mutta hän aloitti uudestaan. Nyt hän tiesi, ettei lasia pitänyt lähettää kaupanpäällisiksi. Eikä muutakaan särkyvää. Parasta tietysti olisi hankkia Kansasista ennen kokeiltuja ja suuren suosion saavuttaneita kumileimasimia. Ne eivät menneet rikki, joten niitä oli helppo lähettää. Mutta tarvitsiko kukaan enää nykyisin kumileimasinta? Sen aika oli ollutta ja mennyttä!

Mutta hetkinen! Bill tunsi Zeno Manufacturing Companyn johtajan. Yhtiö möi kumia, nimittäin purukumia. Eläköön, siinä oli pelastus tilanteeseen! Tästä lähin William Wrigleyn leivinjauheen ostaja sai aina kaupanpäällisiksi pienen laatikollisen purukumia! Sen oli pakko johtaa menestykseen.

Kauppiaat iskivät innokkaasti kiinni eivät vain hänen leivinjauheeseensa, vaan myös ja ennen kaikkea purukumiin. He halusivat mieluiten purukumia ilman leivinjauhetta. William Wrigleyltä ei tarvinnut sitä kahta kertaa pyytää. Hän luopui leivinjauheesta ja alkoi myydä purukumia. Olihan hän jo ennestään tottunut valitsemaan juuri kaupanpäällisensä varsinaiseksi myyntiartikkelikseen.

Vanhastaan koeteltuun tapaansa hän lahjoitti purukuminostajille kokonaisia vaunulasteja vaakoja, kirjoituspöytiä, käsikärryjä, juustoveitsiä, kahvimyllyjä, kaappeja. Hän matkusteli itse maata ristiin rastiin, kävi tervehtimässä vanhoja saippuakaupan aikaisia ystäviään. Hän ahersi 20 tuntia päivässä. Hän oli itse oma kirjanpitäjänsä, myyntimiehensä, kauppaedustajansa, pakkaajansa ja mainosmiehensä. Harmeja ja ikävyyksiä hän ei tietysti voinut nytkään kokonaan välttää. Kerran hän antoi kaupanpäällisiksi vihreitä naisten käsilaukkuja. Kun pari pikkukaupungin rouvaa sitten saapui yhtaikaa poikkeamaan samaan paikkaan aivan samanlaiset käsilaukut kainalossaan, oli seurauksena hirvittävä meteli. ”En minä sentään vielä rupea esiintymään samanlaisissa asusteissa kuin tuo kemikaalikauppiaan älytön kana!”, toinen suutahtaneista rouvista tiuskaisi. Pian olikin lahjoiksi lähetetyistä käsilaukuista 30 000 kappaletta palautettu haukkumakirjeiden seuraamina takaisin William Wrigleyn konttoriin. Toisen kerran hän taas jakeli sateenvarjoja, joissa oli kauniisti maalatut posliiniset kädensijat. Sellaisen käärön avaaja suorastaan ihastui, mutta jos joku erehtyi avaamaan varjon sateessa, hän joutui pian huomaamaan, että hänen päällystakkinsa ja muut vaatekappaleensa tuhriutuivat pahoin... Sateenvarjoista lähti väriä. Lähetetyistä 65 000 sateenvarjosta saajat palauttivat 60 000, monet korvausvaatimusten kera. William Wrigley parka!

Mutta hän vain hymyili. Hän suorastaan iloitsi saatuaan näin aiheen ostaa naisille uudet puvut. Pienet lahjat tuottavat ystäviä, mutta suuret sitovat saajan antajaan koko elämän ajaksi...

Bill jaksoi puhua puhumasta päästyään: ”Katsokaahan, purukumi edistää erinomaisesti myös ruoansulatusta, sillä...”

Väsyneenä ja käheänä hän eräänä päivänä sanoi itselleen: ”En voi koko ikääni juosta myymälästä toiseen tyrkyttämässä kauppiaille purukumia. Minun on pakko löytää joku helpompi tie heidän sydämiinsä.”

Entäpä jos kokeilisin mainostamista?

Kannattaisiko purukumia mainostaa? Mainostamalla ei ainoakaan yritys vielä ollut onnistunut saamaan otetta markkinoihin. Eihän sellaista enää kukaan yrittänytkään.

Mutta juuri siitä syystä mainostamista ehkä kannattaisikin ajatella!

Vuonna 1897 William Wrigley teki ensimmäiset kokeensa. Hän aloitti eräässä pienessä etelän kaupungissa, jossa hän sitä ennen ei ollut onnistunut liiketoimissa yrityksistään huolimatta. Hän vuokrasi kaikki saatavissa olevat mainospaikat ja julisti niissä monisanaisesti purukuminautinnon mukanaan tuomia edullisia vaikutuksia. Tulos oli yhtä tyhjän kanssa. Hän otti tämän opikseen ja käytti seuraavissa julisteissaan vähemmän sanoja, mutta kookkaampia kirjaimia.

Se auttoi! Myyntiluvut nousivat. Hän aloitti uuden kampanjan ja otti huomioon jokaisen pikkukaupungin erikoisolosuhteet. Hän seurasi tarkoin mainostensa vaikutusta, piti yksityiskohtaisia tilastoja, muutti menettelytapoja tarpeen mukaan, otti opikseen, laajensi myyntialuettaan, kiipesi korkeammalle, ja viidessä vuodessa hänen 32 dollariaan olivat muuttuneet sadaksituhanneksi.

Tämän pääoman turvin hän aikoi vallata New Yorkin. Hän pani kaiken yhden kortin varaan, keskitti rynnäkkönsä yhteen päivään. Hän käytti koko pääomansa viimeistä senttiä myöten 24 tuntia kestäväksi tarkoitettuun mainoskampanjaan. Oli mahdotonta suunnata katsettaan mihinkään näkemättä Wrigleyn nimeä ja saamatta muistutusta purukumista. Pelonsekaisin tuntein William Wrigley odotti menestystä yrityksestään. Mutta mainoksilla ei ollut sanottavaa tehoa. Kolmetoista kauppiasta tilasi kukin kolme laatikkoa purukumia. Kaksi heistäkin oli huiputtajia.

William Wrigley oli ties monennenko kerran menettänyt koko omaisuutensa. Hän oli jo alkanut tottua siihen. Pelolle valtaa antamatta hän nytkin alkoi alusta, moninkertaisti ponnistuksensa. Hän muutti takaisin New Yorkin osavaltioon, osti kaikki vapaat mainospaikat Buffalossa, sitten Rochesterissa ja Syracusassa. Wrigleyn nimi näkyi jokaisen sanomalehden otsikoissa. Jokaisessa raitiovaunussa oli purukumimainos. Lopulta alkoi näkyä tuloksia: myynti oli noussut kymmenkertaiseksi. Hän oli ansainnut rahaa, mutta vielä kerran hän päästi sen luisumaan käsistään. Hän lähetti sadalletuhannelle kauppiaalle ilmaiseksi laatikollisen purukumiaan. Menekki kohosi kaksikymmenkertaiseksi.

Vuonna 1905 William Wrigley omisti Chicagossa upean tehtaan, jonka koneet olivat viimeistä huutoa. Kaksi kuukautta myöhemmin tehdas lensi ilmaan. Rakennuksen alla oli maakaasulähde, joka oli aiheuttanut räjähdyksen. Taas kerran olivat unelmat loppuun unelmoituja. Omaisuus oli vakuuttamatonta, joten seurauksena oli taloudellinen romahdus.

Kerjuusauvansa William Wrigley kuitenkin pystytti vielä savuavien raunioiden äärelle. Siihen oli kiinnitetty tekstattu kilpi: ”Yrityksen toiminta jatkuu entisellään viereisessä talossa.”

Vuonna 1907 Yhdysvaltojen talouselämä joutui laman kynsiin. Mitä vaikeammaksi lama käy, sitä enemmän hermonsa menettäneet ihmiset tarvitsevat purukumiani, päätteli William Wrigley. Neuvonantajiensa vakavista varoituksista välittämättä hän ei supistanut tuotantoaan, vaan päinvastoin hakeutui ansioistaan säästämänsä 250 000 dollarin turvin uudelleen New Yorkiin. Siellä hän kaikessa hiljaisuudessa osti kaikilta paniikin valtaan joutuneilta yrittäjiltä näiden pitkäaikaiset oikeudet lehtien ja julkisten kulkuneuvojen mainospaikkoihin, ryhtyi uuteen, aikaisempaa paljon suurisuuntaisempaan mainoskampanjaan, turvautui entistä parempiin mainosmenetelmiin ja lähetti yhtaikaa kaikille New Yorkin kauppiaille lomakkeen. ”Huom! Jos täytätte tämän lomakkeen, saatte ensimmäisen purukumilaatikon ilmaiseksi.”

Tuskallisen odotuksen hetkiä. Kukaan ei palauttanut lomaketta. New Yorkin kauppiaita oli jo niin monesti koetettu huiputtaa muka ilmaistarjouksilla, ettei kukaan enää katsonut arvonsa mukaiseksi langeta mokomaan ansaan. Silloin William Wrigley itse yhdessä tuhannen tilapäisesti palkkaamansa avustajan kanssa kantoi lahjalaatikot kauppiaiden liikkeisiin. Tällä tavalla hän loppujen lopuksi sittenkin sai otteen jättiläiskaupungista.

William Wrigleyn tehdas tosin paloi toistamiseen vuonna 1912, mutta kymmenen minuutin kuluttua palon jälkeen hän jo palkkasi 5 000 uutta työntekijää huolehtimaan käsityönä tuotannon jatkamisesta, kunnes uudet koneet saatiin asennetuiksi.  Seuraavien kymmenen vuoden kuluessa William Wrigley jakeli 30 miljoonan dollarin arvosta ilmaisia kaupanpäällisiä, käytti 20 miljoonaa dollaria mainostamiseen kahdeksallatoista kielellä, lähetti vuonna 1915 puolelletoista miljoonalle puhelinluettelossa mainitulle ja vuonna 1919 seitsemään miljoonaan kotiin ilmaiset purukumilaatikkonsa. Näin hänestä tuli maailman suurin lahjoittaja, samalla kun hän oli lehtien suurin ilmoittaja.

Ennen viidettäkymmentä ikävuottaan William Wrigley ei ollut kertaakaan lomalla. Hän oli noussut joka aamu kello viideltä, voimistellut, hiukan nyrkkeillyt, syönyt varhaisaamiaisensa ja aloittanut työnsä. Kun hän kuusikymmenvuotiaana otti henkivakuutuksen, 22 yhtiötä jakoi vastuun keskenään. Kahdeksan lääkäriä tutki vakuutettavan ja he totesivat hänen vastaavan yleiskuntonsa ja verenpaineensa puolesta lähinnä 30-vuotiasta. Ensimmäisellä huvimatkalla, jolle hän perheineen lähti, hän mieluiten istuskeli itsepintaisesti laivan toimistossa. Kirjoituskoneiden naputus toi hänen mieleensä Chicagon konttorin. Port Saidiin saavuttuaan hän jo nuoruudessaan oppimilleen tavoille uskollisena karkasi perheensä luota, kiiruhti Brindisin kautta Calaishen ja sieltä edelleen kiireimmän kaupalla lähimpään omaan konttoriinsa Lontooseen. Sinne päästyään hän istahti konttoripöytänsä ääreen onnesta säteillen, koska vihdoinkin hän taas sai tehdä työtä.

Vuonna 1932 hän kuoli Pasadenassa sijaitsevassa satumaisessa asunnossaan. Hän jätti perinnöksi pojalleen isänsä kolme kultaista ohjetta, 35 miljoonan dollarin vuotuisen liikevaihdon, viisi tehdasta (Chicagossa, New Yorkissa, Torontossa, Sydneyssä ja Frankfurtissa).

”Onko sinun todellakin pakko yhä vielä mainostaa niin mielettömän paljon”, ihmetteli muuan hänen nuoruudenystävänsä.

”Joka päivä syntyy lukemattomia ihmisiä ja joka päivä lukemattomat kuolevat”, William Wrigley vastasi. ”Sen vuoksi mainostamista voidaankin verrata uuniin, johon jatkuvasti on heitettävä hiiliä. Ellei sitä tehdä, niin pian kyyhötetään kylmässä huoneessa.”

 

Wrigley-yhtiön toimistorakennus Chicagossa

 

Tekstin lähteenä on käytetty Egon Jameson´in kirjaa "Tyhjätaskuista miljonääreiksi" (alkuperäinen saksankielinen teos "Millionen aus dem nichts", suomentanut Antti Nuuttila), Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapaino Porvoo 1968.

 

King Camp Gillette

Keksi halpa hyödyke, mikä heitetään menemään heti käytön jälkeen.

John Jacob Astor

Menestyksen saavuttaa se, jolla on onnea ja joka käyttää sitä hyväkseen.

Sokrates Aristoteles Onassis

Varaton siirtolainen tarjoaa savukkeen, seuraus, hänestä tulee satumainen monimiljonääri.